Retki epäonnistui ja päädyimme syömään eväitä takapihalle
En tiedä miten tämän tarinan aloittaisin, mutta tosiaan meidän retkemme ei mennyt tänään ihan putkeen. Pakkasimme eväät, kameran ja retkeilyvarusteet. Starttasimme auton ja suuntasimme Luppiolle. Minä hyppäsin ratin taakse - mikä oli tosi huono valinta. Pääsimme vaaran luokse ja lähdimme kipuamaan autolla tietä ylös. Tie oli vihdoin aurattu, mutta sen aurauksen jälkeen sinne oli satanut myös lunta. Ennen meitä huipulle oli ajanut ehkä viisi autoa, joten päätimme lähteä seuraamaan jälkiä. Meidän matala automme junnasi, mutta pääsi kuin pääsikin uria pitkin ylös. Vaihtoehtoja ei ollut kuin mennä täysillä ja toivoa parasta.
Sitten vastaan tuli auto. Maailman kapeimmalla tiellä, jossa oli viisi autoa ajanut ennen meitä. Oi voi. Olimme lähes huipulla - itseasiassa näimme siellä olleen kahvilan jo - mutta nyt olimme pattitilanteessa. Noin 5 sekuntia aikaisemmin olin naurahtanut ääneen, että nyt jos joku tulee vastaan en tiedä mitä teen. Yritimme sanoa vastaantulevalle, että voisiko hän mitenkään peruuttaa, kun parkkipaikka näkyy. Hän vain päättäväisesti oli sitä mieltä, että auto ei nouse jyrkkää ylämäkeä peruuttaen. Vaihtoehdoksi jäi, että peruutamme koko matkan alas. Olo oli kuin Suomen surkeimman kuskin tehtävästä - koita nyt peruuttaa, kun et näe kuin kirkasta valkoista lunta ja takana menee ne muutama renkaan jälki, jokainen vähän sinne tänne vingertäen. Suoran pätkän sain juuri ja juuri peruutettua. Sitten tuli mutka. Siinä me sitten oltiin, auto jumissa. Oli pakko vaihtaa kuskia, kaivaa lapio takakontista ja pyytää vastaantulevaa herraa auttamaan auton työntämisessä. Mieheni ajoi ja me työnsimme. Ensimmäinen este oli selvitetty. Mieheni jatkoi peruutusta, koska minusta ei olisi ollut siihen. Pääsimme pitkän pätkän, kunnes yksi rengas jumahti taas. Taas sama homma. Lapio ja voimat käyttöön. Täytyy sanoa, että kun pääsimme alas, emme todellakaan enää halunnut lähteä ylös. Miettikää nyt jos sama olisi tapahtunut uudestaan, emmehän edes tiennyt olisiko ylhäällä muitakin. Tai olisihan auto voinut jäädä jumiin ilman vastaantulevaa autoakin. Silloin toinen työntövoima olisi puuttunut joka oli aika tärkeä lisä. Auton nokka käännettiin siis kotia kohden. Päädyimme lopulta syömään eväitä takapihan lumilinnaan auringon paistaessa naamaan. Käyhän se näinkin.
Mikä tässä tarinassa oli positiivista ? No se, että mieheni oli mukana. Minusta ja siitä vastaantulevasta ei olisi ollut kahdestaan selvittämään tätä ongelmaan näin nopeasti. Olisi ollut kyllä sormi suussa useampaan otteeseen ja niin ja rengas aika monta kertaa enemmän jumissa.
Kaikesta tästä huolimatta mukavaa sunnuntaita kaikille !
Sitten vastaan tuli auto. Maailman kapeimmalla tiellä, jossa oli viisi autoa ajanut ennen meitä. Oi voi. Olimme lähes huipulla - itseasiassa näimme siellä olleen kahvilan jo - mutta nyt olimme pattitilanteessa. Noin 5 sekuntia aikaisemmin olin naurahtanut ääneen, että nyt jos joku tulee vastaan en tiedä mitä teen. Yritimme sanoa vastaantulevalle, että voisiko hän mitenkään peruuttaa, kun parkkipaikka näkyy. Hän vain päättäväisesti oli sitä mieltä, että auto ei nouse jyrkkää ylämäkeä peruuttaen. Vaihtoehdoksi jäi, että peruutamme koko matkan alas. Olo oli kuin Suomen surkeimman kuskin tehtävästä - koita nyt peruuttaa, kun et näe kuin kirkasta valkoista lunta ja takana menee ne muutama renkaan jälki, jokainen vähän sinne tänne vingertäen. Suoran pätkän sain juuri ja juuri peruutettua. Sitten tuli mutka. Siinä me sitten oltiin, auto jumissa. Oli pakko vaihtaa kuskia, kaivaa lapio takakontista ja pyytää vastaantulevaa herraa auttamaan auton työntämisessä. Mieheni ajoi ja me työnsimme. Ensimmäinen este oli selvitetty. Mieheni jatkoi peruutusta, koska minusta ei olisi ollut siihen. Pääsimme pitkän pätkän, kunnes yksi rengas jumahti taas. Taas sama homma. Lapio ja voimat käyttöön. Täytyy sanoa, että kun pääsimme alas, emme todellakaan enää halunnut lähteä ylös. Miettikää nyt jos sama olisi tapahtunut uudestaan, emmehän edes tiennyt olisiko ylhäällä muitakin. Tai olisihan auto voinut jäädä jumiin ilman vastaantulevaa autoakin. Silloin toinen työntövoima olisi puuttunut joka oli aika tärkeä lisä. Auton nokka käännettiin siis kotia kohden. Päädyimme lopulta syömään eväitä takapihan lumilinnaan auringon paistaessa naamaan. Käyhän se näinkin.
Mikä tässä tarinassa oli positiivista ? No se, että mieheni oli mukana. Minusta ja siitä vastaantulevasta ei olisi ollut kahdestaan selvittämään tätä ongelmaan näin nopeasti. Olisi ollut kyllä sormi suussa useampaan otteeseen ja niin ja rengas aika monta kertaa enemmän jumissa.
Kaikesta tästä huolimatta mukavaa sunnuntaita kaikille !
Kommentit
Lähetä kommentti